Tiedättekö, vaikka tunnen olevani jo niin kaukana niistä syömishäiriö -ajoista, niin edelleen mietin sitä tosi paljon. Ehkä myös tää pimeä syksy tuo oman mystisen tunnepuolen muiston vaikeista ajoista. Ihmismieli on niin kummallinen, mutta samalla tosi kiehtova. On myös mahtavaa huomata, kun on oppinut ymmärtämään syy -seuraussuhteita menneille ja vaikkei kaikkea ihan tajuaisikaan, niin sitä osaa olla armollinen itseä kohtaan. Uskon, että se on tarkoituskin niin, että oivallamme vähän kerrallaan.
Jokainen päivä on mahdollisuus oppia jotain uutta, kunhan antaa itselleen mahdollisuuden siihen. Avoin ja positiivinen mieli johdattaa pitkälle.
Olen useasti lueskellut vanhoja päiväkirjoja ja yrittänyt niiden avulla päästä jyvälle itsestäni ja siitä mikä mahdollisesti johti syömishäiriöön. Lopullista ja oikeaa vastausta en varmaankaan tule koskaan löytämään, mutta ainakin huomaan sen miten itsensä vertaaminen muihin luo ahdistusta. Huomaan myös, että sitä samaa tuskaa loi myös rankat kieltolistat ja perfektionistin pakonomaiset vaatimukset.
16 -vuotias minä kirjoitti itselleen näin päiväkirjassaan:
”Mä oon monesti miettinyt, että mikä mut on ajanut tähän pisteeseen. Voin hyvin muistaa miten rakastinkaan vastaleivotun pullan tuoksua. Ylipäätään pyysin äitiä aina leipomaan jotakin hyvää ja herkullista. Oli ihana herkutella. Tahtoisin kokea sen saman tunteen uudelleen. Kuitenkaan en pysty siihen, en voi syödä. Tiedän senkin, että jos annan tunteelle periksi ja yrittäessäni maistaa saman tutun maun, se ei maistu samalta. Ahmiminen on vienyt mun makuaistin. En tunne enää samanlaista nautintoa syömisestäni. Henkinen pahoinvointi on kuitenkin se pahin. Se helvetillinen taistelu, joka ei hellitä päässäni. Otanko yhden äidin leipoman pullan? Paljonko siinä on kaloreita? Ehdinkö vielä lenkille? Pitäisikö ahmia? Oksentaa? Apua, olen paniikissa.”
Tuntuu äärimmäisen surulliselle lukea näitä tekstejä. Kyyneliltä ei voi välttyä. Eniten ihmettelen kuitenkin sitä, että miten ajatusmaailma voikaan juureutua noin pahasti syömisen, ulkonäön ja pakonomaisten rutiinien ympärille? Miksi? Mikä loppupeleissä johtaa siihen, että ihminen alkaa oirehtia syömisellä? Syömisellä, joka on alusta asti, läpi koko ihmisen historian, ollut elinehtomme? Miksi syömishäiriö on olemassa?
Tällaisia ajatuksia tähän päivään. Muistakaa, että kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää <3
Kuvat: Laura Laukka
Seuraa minua myös:
Instagram: @elinaadasofia
Snapchat: elinaleskinen
Facebook: www.facebook.com/elinaadasofia
Youtube: elinaleskinen
xoxo, Elina
