Hyvinvointi ja lifestyle

Synnytyksen jälkeen olimme kolme yötä Naistenklinikalla ja tuntui, että olisin voinut jäädä sinne vaikka kuukaudeksi ”oppiin”. Oli suorastaan luksusta (ja helpottavaa), että nappia painamalla sait osaavan ja mukavan kätilön paikalle kertomaan mitä pitää tehdä. Soitettiin kelloa itse asiassa niin useasti, että alkoi ihan hävettää. Ja lähes joka kerta tihrustin itkua kätilöille omasta epävarmuudesta. Ei ollut kiva fiilis, vaikka maailman ihanin asia oli tapahtunut. Ristiriitaista.

Eikö kotiutumisen kuulu olla ihanaa ja maailman paras hetki? Mulle se ei sitä ollut.

Kotiutuminen ei ollut sitä mitä oletin sen olevan

Kun kolmen yön jälkeen saimme luvan kotiutumiseen, olin kauhuissani kuinka he voivat laskea meidät jo kotiin. Tätä kauhua lisäsi se, kun lähtötilanteessa kysyimme kuinka tiukalla vauvan turvavyöt tulisi olla. Kätilö sanoi heti ensi vilkaisulla, että liian löysällä. Mulle iski saman tien entistä pahempi epävarmuus ja tuntui oikeasti kamalalle lähteä ajelemaan kohti kotia. Oli pimeää, sateista ja kotiin meneminen tuntui jopa vieraalle. Kolmen päivän univaje teki kaikesta miljoona kertaa pahempaa. Oltiin valvottu yöt sairaalassa (nukuin ehkä kaks tuntia vuorokaudessa) ja ensimmäinen yö kotona meni myös hereillä ollessa, kun vauva ei suostunut nukkumaan. Muistan vaan miten paljon mua itketti. Koin huonoa omatuntoa siitä, että tunsin tällä tavalla ”iloiseksi” odotetusta tapahtumasta. Eikö kotiutumisen kuulu olla ihanaa ja maailman paras hetki? Mulle se ei sitä ollut.

Ensimmäiset päivät vauvan kanssa meni univajeen takia sumussa ja kaikki oli aika lailla selviytymistä hetki hetkeltä. Olin itkuinen ja pelokas. Onneksi meitä oli sentään kaksi vanhempaa yhdessä sompailemassa ja tukemassa toinen toistamme – vaikka mä välillä kiukuttelin hermojani. Mun epävarmuus johtui paljolti siitä, kun kokemus vauvoista ja lapsista on pyöreä nolla. Vaihdoin elämäni ensimmäisen vaipan Naistenklinikalla 1.11.2020. Kaikki vauvan nostelu, kanniskelu ja pepunpesusta puhumattakaan pelotti mua hurjan paljon. Mitä jos retkautan pienen niskat? Se olisi kamalaa. Yöt meni myös vauvan hengityksen vahtaamisessa. Samoin vaunulenkit. Lisäksi maidonnousu rintoihin teki hemmetin kipeää, mutta se oli murheista pienin edeltäviin verrattuna. Maitoa on oikeesti tullut ihan suihkuten ja valunut lattioita pitkin sängystä noustessa, haha. Onni kuitenkin, että maitoa tulee! Sekään ei ole itsestäänselvä asia. Olen täysimettänyt ensimmäisen kuukauden.

En osannut (enkä edelleenkään osaa) nukkua päiväunia. On ollut koko ajan tarve tehdä jotain, mutta lopulta en saa aikaiseksi mitään. Siivoaminenkin on ollut sellaista tavaroiden ja kasojen siirtelyä paikasta toiseen ilman lopputulosta. Pyykkikone pyörii yötä päivää ja vaippoja kuluu. Ehditään vaihtaa vaippaa lukuisia kertoja ennen kuin poistutaan hoitopöydältä.

Äiti-identiteetti – mikä se on?

Mietin myös, että milloin musta alkaa oikein tuntua äidille? Heti alusta asti on ollut suuri rakkauden tunne ja tekisin kaikkeni pienen eteen. Olisin valmis uhraamaan vaikka henkeni, mutta äidiltä ei ole tuntunut. Se sana tuntuu vielä vieraalle, vaikka sitä yritänkin jo käyttää. Ehkä äiti-identiteetti muodostuu ajan kuluessa.

Ja vaikka nyt tuli valiteltua oikein olan takas, niin se ei tosiaan sulje pois sitä miten ihanaa on myös ollut. Aina kun katson pientä, koen maailman suurinta onnellisuuden tunnetta. Hän on niin rakas. Hurjaa miten pieni kasvaa vauhdilla – näyttää ihan erilaiselle nyt 4 vk iässä kuin silloin syntyessä.

Muistutan myös, että vaikka välillä (usein) vauva-arki onkin rankkaa, niin tätä aikaa kestää oikeasti vain hetken. Lisäksi, tätä vauva-aikaa ei saa takaisin! Muistetaan siis nauttia siitä. Kiitollinen olo, että olen sen päässyt kokemaan.

Ihanaa päivää kaikille! <3

Lue myös:

Perätilasynnytys – minun kokemukseni

Ajatuksia armollisuudesta itseä kohtaan

xoxo, Elina