Viime aikoina on puhuttu paljon Instagramin muuttuvista algoritmeista ja somesta ylipäänsä. Someahdistus ei ole pelkkä leijuva käsite ilmassa, vaan se on todellista stressiä, joka voi vaikuttaa monilla arkeen ja jopa mielenterveyteen asti. Ulkonäköpaineiden lisäksi sosiaalinen media voi aiheuttaa stressiä myös siinä mielessä, miten paljon aikaa siihen saa uppoamaa ja jos ei käytä aikaa tai ole aktiivinen, niin algoritmit laskee.
Mun mielestä Minna oli puhunut tästä aiheesta hyvin blogissaan ja haluan myös itse ottaa kantaa aiheeseen. Kertoa mitä mä ajattelen rehellisesti somesta – hyvien puolien lisäksi.
Mistä mun sosiaalisen median käyttö sai alkunsa?
No..aloitetaan ihan alusta, siitä mistä kaikki lähti. Irc-Galleria oli kovaa huutoa, kun olin seiskaluokalla. Muistan kun hitaalla rotisko pöytäkoneella kesti ikuisuus ladata kuvia. Facebook taas oli suosittua lukiossa. Instagramiin latasin ihka ensimmäisen kuvan vuoden 2013 alussa. Olin promoamassa skumppaa ja kuva oli luonnollisesti skumppalasista ja taisi siinä vieressä olla punainen suklaakonvehti. Jännä miten sitä muistaa jotkut asiat todella hyvin!
2013 keväällä pääsin myös Miss Suomi-kilpailuun ja siellä innostuin enemmän Instagramista. Oli helppoa jakaa kuvia ystävien näkyville ja kerätä sellaista kivaa kuvapäiväkirjaa. Sellaiseksi luokittelen oman instafeedini myös tänä päivänä. Lisäksi pyrin kuvateksteissä kertomaan jotain sen hetkisistä ajatuksista ja oivalluksista liittyen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, kehopositiivisuuteen ja elämään ylipäänsä.
Harrastuksesta työksi
Instagram oli mulle monta vuotta sellainen rakas harrastus, jonne laitoin kuvia – toki tekeminen oli sellaista säännöllisen epäsäännöllistä. Kuvaaminen ja kaikki visuaalinen kiinnosti tosi paljon. Noin 3 vuotta takaperin aloin myös todenteolla miettimään kuka olen. Olin ensinnäkin kyllästynyt jatkuvaan salailuun siitä, että sairastin pitkään syömishäiriötä ja masennusta. Niimpä päätinkin avata suuni aiheesta ja auttaa muita samojen asioiden kanssa kamppailevia ja no, tässä sitä ollaan. Nykyisin Instagram on myös mulle työalusta, jossa teen kaupallisia yhteistöitä. Ja nämä kaupalliset yhteistyöt valitsen sillä perusteella mitä itsekin käytän ja tuen. Olen onnekkaassa asemassa, että saan valita yhteistyöni (eli siis kieltäydyn myös monista mitä tarjotaan) ja useimmat yhteistyökumppanit olenkin hankkinut ihan suoraan kysymällä, koska tykkään niin paljon heidän tuotteista/palvelusta ja ne siis istuvat hyvin arkeeni. Niitä voin siis lämmöllä suositella teille siellä ruudun toisella puolella. Kuitenkin sen lisäksi, että teen somessa töitä, haluan myös jakaa muitakin asioita eli ihan perus arkea, kaikenkirjavia fiiliksiä elämästä jne.
Entäpä se someahdistus?
Sanotaanko näin, että en koe ulkonäköpaineita, enää. En vertaa omaa vartaloani muihin, koska oon sinut itseni kanssa ja tiedän, että oon hyvä sellaisena kuin oon. Tykkään visualistisesti kauniista asioista ja kauniista kuvasommitelmista. Tälläiset feedit eivät luo mulle ahdistusta yhtään. Lisäksi tiedostan sen, että sosiaalinen media on vain murto-osa ihmisten elämää. Se ei ole koko totuus. Someahdistus näkyy kohdallani ehkä eniten siinä miten paljon aikaa se vie ja itse puntaroin kovasti kuinka paljon siihen haluan käyttää aikaa. Jos sulkisin puhelimen (=Instagramini) viikoksi tai kahdeksi, niin mitä silloin käy? Todennäköisesti ei mitään, mutta riippuvuuden oireita voisi olla pilvin pimein.
Lisäksi, perfektionistin piirteitä kun omaan, mietin välillä liikaakin, että onko mun tekstit järkeviä ja saako niistä tolkkua. Onko ne hyviä? Välillä tuntuu, että ajatuksia on niin paljon, mutta sanoiksi pukeminen on vaikeaa. Muutoin koen tekemiseni olevan aika spontaanilla pohjalla (paitsi kaupalliset yhteistyöt toki vie aikaa, niin kuvauksia kuin tekstejä myöten & mahdolliset esikatselut, meilittelyt jne) ja kirjoitankin siitä mikä päähän tuulahtaa. Toki mulla on myös vastapainona niitä päiviä, kun aivot lyö tyhjää ja tuntuu ettei mitään irtoa. Silloin onkin parempi jättää päivittämättä jos ei tunnu siltä. Mikään ei ärsytä enempää kuin väkisin tekeminen. Sitä en halua tehdä. Tuntuu, että somessa näkee feikkiyttä vähän liikaakin.
Haluan myös herätellä pohtimaan sitä, että mikä somessa ahdistaa, jos esim Instagramin avaaminen tuottaa negatiivisia fiiliksiä? Jos tiedostaa syyt taustalla, niin on paljon helpompi jäsennellä omia ajatuksia ja tuntemuksia. Ehkä ahdistus jopa katoaa?
Muistakaa, että aina ei ole pakko olla naama kiinni ruudussa, koska somen ulkopuolella on kuitenkin se oikea elämä.
Pakko vielä lisätä tähän loppuun, että oon hurjan onnellinen siitä, että silloin kun olin lapsi, ei ollut somea, saati sitten älypuhelimia. Sovittiin kavereiden kanssa treffit kirkonportaille ja jos toinen unohti, niin sitten lähdettiin kotoa hakemaan. Hypittiin ruutua koulunpihassa ja leikittiin pienillä eläinleluilla. Huoletonta aikaa.
Mitä ajatuksia teillä heräsi?
Seuraa minua myös:
Instagram: @elinaadasofia
Snapchat: elinaleskinen
Facebook: www.facebook.com/elinaadasofia
Youtube: elinaleskinen
xoxo, Elina
