Huh, mä oon monta kertaa aloittanut kirjoittamaan tätä tekstiä, mutta sitten on pitänyt vielä hetkeksi pysähtyä prosessoimaan tapahtumia. Oon hyvällä tavalla järkyttynyt, mutta myös pelästynyt. Tapahtumarikas vuorokausi. Ajattelin myös, että jaan tämän synnytyskokonaisuuden kahteen eri postaukseen ja tässä ekassa kerron itse synnytyksestä. Toisessa osassa luvassa synnytyksen jälkeinen komplikaatio, istukka nimittäin repesi poistuessaan ja menetin yhteensä aamupäivän aikana noin 3,6 litraa verta.
Näin kaikki alkoi…
Aurinkoinen tiistai aamu. Herätyskello soi 6.30 ja yöunet jäivät olemattomiin. Raskausviikkoja täynnä 40+0 ja oli aika suunnata kohti Naistenklinikkaa synnytyksen käynnistämistä varten. Samaisen kaavan mukaan ja samasta syystä kuten esikoisen kohdalla. Vauva perätilassa. Perätilan on ilmeisesti mun juttu! Haikein mielin sanottiin heipat esikoiselle, joka sattui juuri heräämään kun oltiin Taavin kanssa vetämässä kenkiä jalkaan. Itkua pidätellen sain sanotuksi, että äiti ja isi on lähdössä pienelle matkalla ja nähdään pian. Sain säästettyä itkut automatkalle.
Jännittynein tunnelmin Naistenklinikalla pääsin heti käyrille klo 8, mutta pian kätilö tulikin kysymään halukkuuttamme siirtyä Espoon sairaalaan. Naistenklinikalla oli juuri ruuhkaa ja mahdollisesti olisimme joutuneet odotella pitkään ennen kuin mitään alkaa tapahtua. Ensimmäinen ajatus oli, että voi ei, mutta sitten mahdollinen nopeampi toiminta ja näin ollen nopeampi kotiinpääsy kiinnostivat sen verran, että suostuimme vaihtamaan (otti niiiiiiin koville olla erossa esikoisesta). Olin lisäksi kuullut positiivisia kokemuksia Espoon sairaalasta ja seikkailumielisinä ajattelimme, että vaihteluhan virkistää! Ehkä tässä oli kyseessä enemmän sellanen henkinen juttu, kun esikoinenkin synnytetty Naikkarilla.
Naistenklinikalta Espooseen
Klo 10 me kirjauduttiin Espoon sairaalaan. Saapuminen oli super helppoa; parkkihalliin vaan auto ja hissillä suoraan neljänteen kerrokseen! Pääsin taas heti käyrille ja siitä suoraan lääkärin tutkimuksiin. Kohdunsuun tilanne oli vielä epäkypsä, mutta kuitenkin balongilla pystyttiin aloittamaan käynnistäminen. Sen laitto ei ole mun mielestä sieltä mukavimmasta päästä, mutta ei nyt mikään maailman pahinkaan juttu. Mun mielestä kaikki alatutkimukset on aika epämiellyttäviä eikä niihin vaan ikinä totu. Synnytys on melkeinpä helpompaa haha!
Tässä minä pohtimassa mitä lääkkeitä sitä ottaisi
Balongin kanssa en tuntenut juurikaan supistuksia, edes kivuttomia. Olo oli tosi normaali. Käveltiin Taavin kanssa sairaalan käytäviä pitkin, portaita edes takas ja haettiin alakerran Ärrältä karkkia. Koko päivä meni aikalailla odotellen ja yritin aina väleissä kiskoa balongia alaspäin. Lopullisesti se tuli ulos noin 8 tunnin jälkeen klo 19 maissa, kun kiskaisi vähän lujempaa.
Tämän jälkeen kätilö ilmoitti, että voisimme siirtyä synnytyssaliin. Se tuli hieman yllätyksenä, koska eihän mulla ollut vielä edes niitä supistuksia. Synnytyssalissa kuitenkin aloitettaisiin oksitosiinitippa vielä yötä vasten ja sittenpä oltaisiin jo valmiiksi pelipaikoilla jos ja kun alkaa tapahtua. Eli nappasimme laukut mukaan ja siirryimme synnytyssaliin. Noin klo 21 maissa aloitettiin oksitosiinitippa ja sillähän edellinen perätilasynnytykseni otti tuulta alleen. Toiveikkaana siis olin. Tipan lisäksi olin kiinni KTG-käyrässä, koska oli tärkeää seurata vauvan sykkeitä koko ajan perätilan takia. Yön tunnit kuitenkin kuluivat, annosta nostettiin tasaisesti eikä silti tapahtunut mitään erikoista. Supisteli välillä, mutta ei mitään kipeetä. Aloin olla tosi epätoivoinen ja jossain kohtaa juteltiin lääkärin kanssa, että on alettava miettimään sektiota vaihtoehdoksi. Synnyttämiseen tarvittaisiin niitä supistuksia ja kaiken kukkuraksi vauva oli hengaillut hieman epäedullisessa asennossakin. Jalat tarjoutuvana osana pepun sijaan. Muistan kyselleeni useaan otteeseen voinko itse vielä tehdä jotain, että synnytys käynnistyisi ja vauva nostaisi jalkansa ylös. Kaikki vaan kehottivat ottamaan rennosti ja lepäämään. Tuijotin kuitenkin koko yön turhautuneena ja suruissani kelloa. Ahdistuin entisestään mitä lähempänä oltiin aamua. Jossain kohtaa lääkäri kävi taas tekemässä tutkimukset ja vauvan peppu olikin nyt alimmaisena tarjoutuvana osana. Jalat oli siis nostanut ylemmäs, mutta supistukset puuttuivat edelleen. Edelleen jatkettiin odottelua..
Seuraava päivä..
Sitten valkeni keskiviikko aamu 27.7 ja kätilö tuli klo 8 maissa huoneeseeni säätämään taas tippaletkuja. Lääkärin kanssa oltiin puhuttu noin klo 9:tä johon asti mulla olisi armon aikaa. Kanava oli kuitenkin jo poissa ja olin auki 4 cm, mutta jos ei supistukset ala ysiin mennessä niin oltaisiin lähellä sektiota. Olin turhautunut ja pettynyt. Enkö saisikaan kokea niitä kipeitä supistuksia, jotka kuuluu synnytykseen? Harmitti niin paljon jo valmiiksi. Olin super valmis ja halusin vaan synnyttämään. Oksitosiinitippa näytti 94 ml/h eli ihan reippaasti jo meni. Eikä silti mitään. Olin hämmentynyt. Esikoisen synnytys lähti niin hyvin käyntiin oksitosiinilla ja päässä pyöri kysymys miksi nyt ei tapahtunut mitään? Vauvan asento oli ehkä sellainen, että tarjoutuva osa ei painanut tarpeeksi alas. Mistä sitä tietää.
Tuolloin tippaletkujen säätöjen yhteydessä alkoi kuitenkin tapahtua. Halusin hetken istua jumppapallolla makoilun sijaan ja käydä pissalla. Matkalla vessaan jotain lorahti lattialle. Hymähdin, että eihän mulla näin kova hätä ollut. Jippii lapsivedet meni siis spontaanisti (Kalvojen puhkaisua pyritään välttämään perätilan takia). Saman tien vesienmenon jälkeen alkoi kivuliaat supistukset. Kipitin nopeasti pitkäkseni sängylle ja pian jo vaikeroinkin kivusta. Juteltiin kätilön kanssa, että kipupiikkiä ei olisi järkeä ottaa, koska todennäköisesti syntymä ei olisi niin kaukana. Turvauduin siis ilokaasuun, josta sain tällä kertaa enemmän irti kuin viime kerralla. Hengitystekniikkaan se auttaa ainakin! Sitten kivut alkoivat kuitenkin olla sitä luokkaa, että olisin tarvinnut jotain tujumpaa, mutta juuri kun anestesialääkäri oli laittamassa epiduraalia mulla alkoi hillitön ponnistamisen tarve. Enää ei siis kannattanut laittaa epiä, vaan mennä kohti loppua. Oli aikamoinen shokki tajuta etten saakkaan epiduraalia, vaan mennään loppuun asti ilman 😀 Supistukset oli nimittäin tosi kipeitä ja muistan miettineeni tuskissani, että jos nyt lääkäri ehdottaisi sektiota, niin olisin käsi pystyssä 😀 Kuitenkin kaikki tsemppasivat mua niin ihanasti ja tein työtä käskettyä. Yhteensä minua oli auttamassa kaksi kätilöä ja kolme lääkäriä. Perätilasynnytyksessä on aina tupa täynnä porukkaa.
Ponnistusvaihe oli yhteensä noin 30 minuuttia ja koko synnytyksen kestoksi kirjattiin 1 h 50 minuuttia. Ensin syntyi peppu, sitten jalat vuorotellen, vartalo ja viimeisenä ponnistin pään ulos <3
Voi sitä tunnetta, kun vauva nostettiin syliini ja näin pienen tyttöni ensimmäistä kertaa. Aivan uskomattoman liikuttavaa ja yksi elämäni hienoimpia hetkiä, kuten esikoisenkin kohdalla. Nyt ilman vahvoja puudutteita olin skarppi koko ajan ja muistan kaiken tosi selkeesti. Oli tavallaan positiivinen shokki, että kaikki meni lopulta niin nopeasti.
Pituutta tytöllä oli syntyessään 50 cm ja paino 3,3 kg.
Seuraavassa osassa kerron istukan syntymisestä ja mitä siitä seurasi! Palataan siis pian!
Tässä esikoisen synnytyskertomus!
xoxo, Elina